Mitä meditaatioharjoituksia suorittavan ihmisen tietoisuudessa tapahtuu? Mihin sfääreihin hän pääsee ja mitä hän siellä kohtaa? Voidaan väittää, että mietiskelyharjoitukset vaikuttavat kuin tietoisuushissi, joka voi kulkea ylös tai alas kaikkien kuoleman talon hienomateriakerrosten läpi. Vain yksi on mahdotonta: kuoleman talosta poistuminen!

Yksinkertaisen kaavan mukaan meditointi tarkoittaa kääntymistä ihmisen korkeamman alkuperusteen puoleen, kun halutaan saada yhteys korkeampiin voimiin. Tämä on ensisijaisesti sielullista toimintaa, sillä ihmisen sielu on mikrokosmoksen keskipisteessä, Hengen ja ruumiin välissä.

Ihmisessä vaikuttaa kuitenkin kaksi sielua: toimiva, kuolevainen luonnonsielu ja piilevä jumalallinen sielu, joka kätkeytyy henkikipinäatomiin. Periaatteessa kumpikin sielu pystyy mietiskelemään, mutta niiden mietiskelyn tulos on aivan päinvastainen, mikä johtuu niiden kuulumisesta kahteen täysin toisistaan poikkeavaan luonnonjärjestelmään. Luonnonsielu on syntyisin katoavaisuuden maailmasta, kun taas jumalallinen sielu on peräisin Yliluonnosta.

Ratkaisevaa on, kummalla sielulla persoonallisuus mietiskelee. Kristillisen tradition ansiosta sielu on länsimaiselle ihmiselle välittäjänä tuttu. Se että luonnosta syntyneessä ihmisessä on kaksi sielun alkuperustetta, käy ilmi mm. Goethen Faustin sitaatista: "Kaksi sielua asuu, ah, rinnassani..."

Useimmat ihmiset eivät tiedä, että kuolevainen luonnonsielu hallitsee heitä, samalla kun kuolemattoman sielumme viimeinen jäänne on tungettu mikrokosmoksen sydämen saarekkeeseen, missä se on odottanut vapautustaan jo aionien ajan.

Ihmisen alkuperäisestä jumalallisesta ilmennyksestä jumalallisessa elämänkentässä – Hengen, alkuperäisen sielun ja jumalallisen ilmennysmuodon kolminaisuudesta – on tullut kuoleman luonnossa korkeamman itsen, luonnonsielun ja aineellisen persoonallisuuden kolminaisuus. Alkuperäinen sielu on välittäjä jumalallisen Hengen ja sen ilmenemismuodon välillä Jumalan luonnossa. Luonnonsielu on välittäjä korkeamman itsen ja aineellisen persoonallisuuden välillä kuoleman luonnossa. Ymmärrämme siis, ettei luonnonsielu näiden tosiasioiden valossa voi koskaan tarjota perustaa luotaessa yhteyttä Jumalan Henkeen.

Koska valtaosa ihmisistä ei tunne Totuutta, he uskovat, että luonnonsielu kykenee luomaan yhteyden Jumalan Henkeen. He uskovat, että kun he aktivoivat luonnonsielunsa, he voivat saada yhteyden Jumalan Henkeen. He päättelevät tältä perustalta, että henkiset voimavarat löytyvät jostakin alitajunnan sopukasta. Ihmisen alitajunta on varastoinut kaikki kokemukset kaikista inkarnaatioista syntiinlankeemuksesta lähtien. On kysymys magneettisista sidoksista, patoutuneista ongelmista, keräytyneistä lahjoista ja itseään puolustavien käyttäytymismallien arsenaalista, jotka ovat säilyneet useiden maisten elämien olemassaolontaisteluissa. Niiden vaikutukset muodostavat ihmiskohtalon, jonka kokonaisuutta nimitetään karmaksi. Alitajunnan välityksellä ihmisellä on lisäksi yhteys kollektiiviin, jossa ihmiskunnan kokemusten kokonaisaarre ilmentyy. Psykologit puhuvat tässä yhteydessä kollektiivisesta alitajunnasta. Se muodostaa olennaisen osan tuonpuoleisuudesta, luontomme hienomateriapuoliskosta, peilisfääristä.

Aionien ajan kestäneellä matkallaan maisen elämän ja tuonpuoleisuuden halki alitajunta on täyttynyt kyllästyspisteeseen saakka kokemuksista. Siten siitä on tullut paljon älykkäämpi kuin normaali valvetajunta. Siksi sitä nimitetäänkin korkeammaksi itseksi, kun taas luonnon persoonallisuus rajallisine valvetajuntoineen on alempi itse. Näiden kahden välillä on luonnonsielu välittäjänä.

Kun ihminen haluaa luoda yhteyden korkeampaan itseensä mietiskelyharjoituksilla, hän aktivoi luonnonsielunsa. Siten hänen koko järjestelmänsä tulee vastaanottavaiseksi luonnonsielun kanavoinnille kaikkine yksilöllisen ja kollektiivisen alitajunnan vaikutuksineen. Astuakseen jumalallisen elämänkentän yhteyteen hänen tulisi luonnonsielun aktivoinnin sijasta aktivoida henkikipinäatominsa. Hänen tulisi tehdä konkreettinen täyskäännös elämässään ja sen avulla sulkea ruumiinsa järjestelmä luonnonsielun vaikutuksilta.

Koska hänen erottamiskykynsä jalokivi – alkuatomi – ei vielä ole vapautunut, hän ei kuitenkaan tunnista, mistä lähteestä hän todellisuudessa ammentaa. Tieto lähteestä ei useimmiten edes kiinnosta, sillä tuntemattomien voimien sisään virtaaminen kasvattaa toistaiseksi vielä hänen elämäniloaan ja nautintoaan. Minää harhautetaan, niin ettei se kyseenalaista näiden tuntemusten alkusyytä. Korkeampi itse ohjaa minän karttamaan jännitteitä ja turhautumisia, jotta elämästä voitaisiin nauttia mahdollisimman huolettomasti.

Korkeamman itsen ja persoonallisuuden välillä vallitsee jännite, joka voi aiheuttaa stressiä. Persoonallisuus on altis ristiriitaisille vaikutuksille ja sen on pakko tehdä jatkuvasti valintoja. Aistien avulla se vastaanottaa vaikutelmia ympäristöstä. Luonteenvoimat, itsepuolustusstrategiat sekä uskonnolliset ja moraaliset normit virtaavat luonnonsieluun korkeammasta itsestä. Kaiken tämän läpi puhuu lisäksi alkuatomista lähtöisin oleva omatunnon ääni: "Herää! Katkaise sätkynuken vetonarut, jotka ovat korkeamman itsen käsissä! Kuuntele ääntäni!"

Ellei tämä ääni toistaisi kutsuaan eikä ihmisen olisi pakko kokea yhä uusia tuskallisia kokemuksia, hän tulisi kadotetuksi aineeseen maanpäällisestä paratiisista unelmoidessaan. Langenneen maailman sairaudet, tuska ja kuolema ovat – paradoksaalista kyllä – Jumalan armon välineitä, joiden avulla ihmiskunnan täydellinen kiteytyminen on vältettävissä. Tuskan kokemuksia ja alkuatomin jatkuvaa vetoomusta tarvitaan ihmisen muistuttamiseksi siitä, ettei hänen todellinen kotinsa ole katoavaisuuden ja vastakohtien maailmassa.

Tietoisuus haluaisi tietysti mieluiten pysyä omassa rauhassaan. Se haluisi mieluiten viettää harmonista ja rauhallista elämää. Tämä on myös korkeamman itsen itsekeskeinen ydinpyrkimys, joka sammuu ainoastaan ihmisen kulkiessa vapautuksen tietä. Niinpä korkeampi itse suggeroi persoonallisuudelle: "Minä olen todellinen valo. Kadota itsesi minuun! Silloin stressi loppuu ja ongelmat ratkeavat. Tule käsivarsilleni! Minä tahdon antaa sinulle rauhan, voiman ja ikuisen elämän."

Perimätieto säilyttää näiden alitajunnasta tulevien houkutusten vertauskuvia. Myyteissä ja legendoissa alitajuntaa symboloidaan vedellä ja merellä. On paljon erilaisia merenkulkumyyttejä, joissa esitetään, kuinka valvetietoisuus (sankari) voittaa alitajuisen (meri) ja hallitsee sitä.

Eräs kuuluisa länsimaisen kulttuurin merenkävijä oli Odysseus. Hänestä tuli sankari taltutettuaan meren ja vastustettuaan seireenien maagista laulua, jolla hänet haluttiin houkutella vietteleviin syvyyksiin. Kertomuksen 6. laulussa sankari koki haaksirikon. Hän syöksyi merivirtoihin, muttei hukkunut. Ja kun hän sitten "unesta heräten huomasi olevansa pelastavalla rannalla", hän kohtasi Nausikaan ja sanoi ensimmäistä kertaa elämässään: "Olen Odysseus". Tällaista lausetta, joka lähes sisälsi minä-sanan, ei antiikin kirjallisuudessa ollut aiemmin esiintynyt, sillä ihmiskunta ei siihen mennessä vielä omannut itsetietoista ajattelua.

Odysseuksesta tuli symbolisen merimatkansa ansiosta uuden ajan ihmisen prototyyppi: uni- tai yötietoisuuden yläpuolelle kohonnut ihminen oltuaan uhattuna hukkua siihen. Tästä lähin kynnys, pelastava ranta, erottaa hänen valvetajuntansa tiedostamattomuuden merestä. Okkulttisella metodilla meditoiva, toisin sanoen alitajunnan seireenien laulua seuraava, kokee Odysseuksen merimatkan käytännöllisesti katsoen päinvastaisena: hän palaa takaisin tasolle, jonka suurin osa ihmiskunnasta on jo jättänyt taakseen uuden ajan alussa.

Minätilansa synnyttämien lukuisten ongelmien ahdistamana meditoija kaipaa tietoisuutensa alkuemon turvaa, alitajuntaa. Todella vapauttava tie ei kuitenkaan koskaan johda takaisin alitajuntaan, vaan eteenpäin ylipersoonalliseen, elävään sielutietoisuuteen, joka kohottautuu persoonallisuuden rajoitteiden yläpuolelle ja on yhteydessä ainoaan jumalalliseen Henkeen.

Tämä seuraava aste kuvataan vertauskuvallisesti Raamatun kertomuksessa, jossa Jeesus käveli vetten päällä. Jeesus Kristus henkisieluna ei tarvitse laivaa eikä pelastavaa rantaa. Hän hallitsee vesielementin niin täydellisesti, että Hän ei ainoastaan voi vaaratta kulkea sen yli, vaan pystyy alistamaan aallot tahtoonsa "asettamalla myrskyn". Tämä on mahdollista, koska Hänen tahtonsa on täydellisesti Jumalan tahdon mukainen ja koska Hän ei ainoastaan voi sanoa: "Minä olen Jeesus Kristus" vaan myös: "Minä ja Isä olemme yhtä."

Kokelas, joka antaa alitajunnan seireenien laulun eksyttää itsensä, joutuu väärinymmärretyn itsensä alentamisen uhriksi, aivan kirjaimellisesti. Mietiskelytekniikoiden avulla valvetajunnan suojakynnystä alkajaisiksi madalletaan ja myöhemmin se jopa kokonaan tuhotaan. Kokelas liikkuu kuin hississä persoonallisen ja kollektiivisen peilisfäärin hienomateriakerrosten läpi.

"Sesam aukene" -taikasanoina toimivat mantrat ja mietiskelykaavat. Peilisfäärin astraaliset aarrekammiot avautuvat ja antavat hänelle uusia voimia aluksi vain pieninä pisaroina, mutta myöhemmin suorastaan vedenpaisumuksena. Astraalisiin aarteisiin voi kuulua: seksuaali- ja luomisvoiman virkoaminen, parapsykologiset kyvyt, selvänäköisyys, selväkuuloisuus. Se mitä mietiskelijä näkee, kuulee ja tuntee, saattaa olla tavattoman kaunista, ylevää ja valoisaa. Meditaatiohissi vie hänet joskus fantastisiin korkeuksiin, säteileviin huoneisiin, joissa on ennennäkemättömiä, ylimaalliseksi oletettuja värejä ja ääniä, missä enkelinnäköiset olennot säteilevät rakkautta ja antavat matkaajan kuulla voimakkaita seireeninlaulujaan. Se on dialektisen luonnon "kesämaa", "valon maa" tai "taivas", "devachan", tämän maailman korkeimman autuuden alue.

Siellä on mahdollista kokea sanoin kuvaamatonta onnea ja palata matkalta syvän tyytyväisyyden vallassa. Miksi näitä kokemuksia tulisi kuitenkin pitää haitallisina? Miksi pitäisi luopua palaamasta näille alueille, lakata virkistämästä itseään ja keskustelemasta "mestarin", toisten adeptien, "kristuksen" tai jopa itsensä "jumalan" kanssa? Miksi ei saisi käyttää mietiskelytekniikoita, jotka tekevät onnellisemmaksi, tasapainoisemmaksi, menestyneemmäksi ja rakastettavammaksi?

Meditaatiomenetelmien harjoittaminen on haitallista, koska ne tarjoavat yhden aika-avaruudellisen harhan lisää, kuolemattoman sielun kustannuksella! Meditoinnissa korkeampi ja alempi itse lähentyvät, jolloin niiden välinen jännite saattaa tilapäisesti aleta. Tämä voi tietysti johtua myös siitä, että patoutuneita ongelmia samalla työstetään, mistä on tuloksena tilapäinen rentoutuminen ja tyytyväisyys.

Valitettavasti tällainen rauhan ja rentouden tila ei kuitenkaan ole pysyvä: vanhat ongelmat palaavat pian takaisin. Okkulttisilla harjoituksilla on näet mahdotonta kumota karmaa, joka vääjäämättä ajaa ihmistä eteenpäin. Kaikki vanhat ongelmat ponnahtavat jossain vaiheessa esiin uudenlaisessa, usein kärjistyneessä muodossa, ja loppujen lopuksi hätä vain kasvaa. Silloin kokelas joutuu usein huomaamaan, ettei kerran avattuja ovia enää saakaan suljetuksi.

Valloilleen pääsee sellaista, mikä ei enää tunnu myönteiseltä. Alitajunta varastoi myös kaikki pimeät ja kuiluun syöstävät yksilöllisen ja kollektiivisen karman puolet, ja nyt ne alkavat vyöryä meditoijan ylitse. Okkulttisesti meditoiva ei voi valita mitä hän saa osakseen. Hän on moninaisten vaikutusten täysin avuton kohde.

Astraalialueilla luonnontietoisuus on usein suunnistuskyvytön. Se ei voi siellä erottaa "minän" ja "sinän", "täällä" ja "tuolla" tai "totta" ja "valhetta" välillä. Astraalinen virta huuhtoo häntä edestakaisin, niin kauan kuin vilpitön mysteeriokoulu ei ole häntä ohjaamassa. Kun tällä tavoin meditoivalla on tunne keskustelusta jumalan kanssa, on kysymyksessä pelkkä harha. Ainoa ja todellinen Jumala ei luo tällä tavalla yhteyttä persoonallisuuteen, luonnonsieluun. Kokelas on matkallaan saanut yhteyden johonkin peilisfääriolentoon, joka teeskentelee olevansa jotakin suurta. Sen raadollisena tavoitteena on imeä itseensä meditoijan tuntema ylevyydentunne ja antaumuksen vapauttamat elämänvoimat.

Toive päästä mietiskelyharjoitusten avulla käsiksi oman olemuksen alkuperään on sekin pelkkää harhaa, sillä niillä tavoitetaan ainoastaan kuolevaisen olemuksen alkuperä. Yhteyttä Jumalalliseen Henkeen ei voida saavuttaa tällaisilla keinoilla. Mikrokosmisesti tarkasteltuna tässä on kysymys yhteydestä maailman valtiaaseen, josta on tullut mietiskelijän luulottelema tosi mestari.

Yhteydestään maailman valtiaaseen luonnonsielu saa näennäis-kosmisen tietoisuuden. Hän viettää hääjuhlia ihmiskunnan vanginvartijan kanssa, mikä on aavemaista alkemiallisten hääpitojen vääristelyä. (Todellisissa alkemiallisissa häissä jumalallinen sielu ja Jumalan Henki liittyvät toisiinsa.) Joka on saavuttanut tämän alaspäin vievien portaiden viimeisen askelman, saa tässä inkarnaatiossaan tuskin enää mahdollisuutta löytää ja kulkea tietä jumalalliseen elämänkenttään. Tällainen mikrokosmos voi vahingoittua siinä määrin, että uutta ilmennystä tarvitaan.

Mietiskelijät vetoavat usein menneisyyden vanhojen hengenkoulujen menestykseen mm. mantra-mietiskelyssä, jolla kokelaalle näytettiin tie Jumalan luo ja jota soveltamalla hän saavutti "vihkimyksen". On olemassa paljon vanhoja vihkimysmenetelmiä, jotka olivat omana aikanaan ja oikeassa yhteydessään suureksi avuksi. Mainen ihmiskunta on kuitenkin syntiinlankeemuksen jälkeen – Lemuurian ajoista arjalaisuuteen – kokenut valtaisia muutoksia. Päämäärä, jumalallisen sielun vapauttaminen, on pysynyt aina samana, mutta kulloinkin ajankohtainen seuraava askel täytyy aina sovittaa ihmisen senhetkisen tilan mukaiseksi.

Ruumiin tiheysaste, tietoisuuden kehitys, yksilöllistymisaste, kansojen ominaispiirteet ja senhetkiset säteilyolosuhteet planetaarisessa ilmakehässä on otettava huomioon. Monet nykyään sovelletut mietiskelypraktiikat ovat jäänteitä Atlantikselta, jotkut jopa Lemuuriasta. Sitä paitsi ne tuotiin aikoinaan suurimmaksi osaksi eri rodulle kuin omamme.

Varhaisempina aikoina ihmiset eivät vielä olleet yhtä itsetietoisia kuin nykyään, vaan elivät ennemminkin eräänlaisessa unitilassa. Heidän älyllisyytensä ei ollut kehittynyt, eivätkä ruumiit olleet yhtä kiteytyneitä kuin nykyään. Yleiseen unitilaan vajoaminen pyrittiin estämään menetelmillä, joilla tuotettiin yksilöllinen valvetietoisuus. Oli välttämätöntä väliaikaisesti kultivoida persoonallisuutta sekä vahvistaa luonnonsielua, koska siten ihmiset tulivat kykeneviksi täysin tietoisina valitsemaan elämänkäännöksen tien. Tuo siihen aikaan tavoiteltu itsetietoisuus ("Olen Odysseus") on jo kuitenkin kauan sitten saavutettu tila. Sitä ei enää pidä edistää, päinvastoin. Ihmiskunnan nykyinen ongelma ei ole päättämiskyvyn puute vaan valmiuden puute käyttää tätä kykyä jumalallisen sielun vapauttamiseen.

Tämä puute johtuu liiallisesta minäkeskeisyydestä, jonka voittamiseen nykyajan vapautustie keskittyy. Seuraava askel tällä tiellä ei koostu minkäänlaisista persoonallisuuttamme vahvistavista harjoituksista, vaan minän vapaaehtoisesta antautumisesta, niin että alkuperäinen sielu voi kehittyä.

Vesimiehen aikakausi tuo tämän seuraavan askeleen jumalallisen sielun kehittämisessä. Nyt on suuntauduttava jumalalliseen Henkeen ja kohottauduttava persoonallisuuden tietoisuuden yläpuolelle.

Ryhmäykseys: niin alhaalla kuin ylhäällä
Pentagrammi-lehti / Lectorium Rosicrucianum 6/2008

Lähestyessämme aihetta ryhmäykseys valovoimaa tavoittelevien ihmisten yhteydessä, herää kysymys: onko tälle ylhäälle olemassa vastaava alhaalla? Toisin sanoen, onko alhaalla jotain, joka vie meitä lähemmäksi ylhäällä olevaa? Runoilija sanoo musiikin ilmaisevan kaipausta kadotettuun paratiisiin. Mikä olisi siinä tapauksessa luonnollisempaa kuin etsiä vastaavuuksia musiikista?

Musiikillisen lahjakkuuden kehittyminen Tarkastelkaamme nyt musikaalisen ihmisen polkua. Epäilemättä hänessä näkyi tämä lahjakkuus jo varhain lapsuudessa. Hän terästää esimerkiksi kuuloaan, heti kun kuulee musiikkia, ja hän rakastaa sitä. Ehkä hän hyräilee tai laulaa itsekseen. Kun hän näkee soittimen, hän haluaa mahdollisesti sen itselleen ja huolehtivaiset vanhemmat hankkivat sen hänelle. Lapsi improvisoi sillä jonkin aikaa.

Aloitettuaan musiikkiopinnot hän huomaa että instrumentista saa paljon enemmän irti, kuin mitä hän oli ajatellut. Nyt alkaa oppiminen ja harjoittelu, joka tuo usein mukanaan epätoivoa ja epäilyksiä. Elämään tulee myös muita mielenkiinnon kohteita. Tuloksia alkaa kuitenkin näkyä, jos musikaalisuus on tarpeeksi voimakas ja jos vanhemmat ja opettajat ohjaavat häntä hienovaraisesti. Tämä antaa hänelle siivet ja inspiroi häntä lisäämään harjoittelua. Nuori muusikko alkaa vähitellen hallita instrumenttiaan ja tuntea musiikin lait. Pian hän huomaa, että muiden kanssa soittaminen on paljon hauskempaa kuin yksin ja niinpä muutamia nuoria kokoontuu yhteen ja he harjoittelevat yhdessä jotain sävellystä. Jos he ovat samaa mieltä sen tulkinnasta ja heidän taitonsa riittävät sen soittamiseen, jotain ihmeellistä voi tapahtua niinä hetkinä kun he saavuttavat jonkinlaisen itsensä unohduksen tilan, jolloin musiikki tempaa heidät mukanaan ja he tuntevat inspiraation iloa. Jos silloin musiikkia on kuuntelemassa avoin, kiinnostunut yleisö ja se kuunnellessaan antaumuksella yhtyy tähän ilmapiiriin, muodostuu muusikoista ja yleisöstä ykseys. He kokevat kokonaisuuden suurempana kuin sen osien summan.

Kun viimeiset nuotit on soitettu ja suosionosoitukset loppuneet, kokemus ei kuitenkaan lopu siihen. Sen vaikutus jatkuu, varsinkin jos kiireinen elämä ja jokapäiväiset huolet eivät sitä heti hukuta. Lumoavan ilmapiirin jälkikaiku herättää halun kokea se uudelleen.

HENKINEN TAIPUMUS Mitä musiikillinen lahjakkuus merkitsee tulevan muusikon kehitykselle, pätee myös henkiseen kehitykseen. Taipumusta, joka on ihmissydämessä henkisen elinvoiman mahdollisuutena, kutsumme hengen ytimeksi. Se toimii elämässämme sanansaattajana yliluonnosta ja kuin siemen, se kantaa sisällään toteutuksen mahdollisuutta. Kaikki riippuu siitä sallivatko elämän paineet – ja kuinka pitkälle – tämän siemenen itää ja kasvaa.

Monen ihmisen henkikipinä toimii jo hyvin varhaisessa iässä. Vaikka elämän myöhemmät kehitykset usein tukahduttavat tämän alkuperäisen kosketuksen, se ei koskaan mene täysin hukkaan. Se jatkaa toimintaansa taka-alalla. Kun ihminen alkaa itse miettiä asioita, hän alkaa tämän impulssin vaikutuksesta kysellä ihmiskunnan suuria kysymyksiä kuten mistä tulemme, mihin olemme menossa ja miksi.

Näin alkaa laajamittainen etsintä. Hänellä on käytössään oma persoonallisuutensa ja sen voimat, ikään kuin soittimina. Hän seuraa suuntaa, jonka hänen intuitiivinen kompassinsa näyttää. Muusikon tavoin hän ”soittaa” omaa persoonaansa. Hänen kiinnostuksensa filosofisiin tai uskonnollisiin aiheisiin antaa ajattelulle syvyyttä ja suuntaa. Taide ja kirjallisuus saattavat myös täydentää ja vahvistaa hänen herkkyyttään elämän ihmeelle. Hän huomaa, kuinka monet asiat, joita ihmiset pitävät tärkeinä, eivät enää kosketa häntä. Hän etsii omaa tietään, mutta hän ei ole yksin. Monet kulkevat samoja polkuja. Magneettinen laki ”samanlaisuus vetää puoleensa” tekee tehtävänsä ja ihminen etsii samoin ajattelevien seuraa. Hänen henkinen maailmankatsomuksensa alkaa saada laajuutta ja syvyyttä. Kun hän sitten vihdoin löytää hengenkoulun, saa hän tilaisuuden itse kokea ja oppia ymmärtämään impulssin taustalla toimivaa voimaa.

Osallisena Hengenkoulusta hän kohtaa taas samoin ajattelevia ihmisiä, ja nyt hän huomaa myös kokevansa ryhmäykseyttä. Hän ei koe sitä siellä missä se ei ole mahdollista, nimittäin erilaisten persoonallisuuksien tasolla. Ihmiset ovat aivan liian erilaisia muodostaakseen sillä tasolla todellisen ykseyden. Vähitellen hän tulee huomaamaan, että todellinen ryhmäykseys voi olla mahdollinen vain alkuperäisessä kentässä, jota kohti nämä etsijät pyrkivät.

Orkesterissa eri instrumentit antavat omat yksilölliset sointinsa (esim. viulu ja trumpetti), mutta sulautuvat samalla yhdeksi ääneksi. Samoin etsijät tuovat oman pohjasävelensä sisälle ryhmän värähtelyyn. Vaikka jokainen ihminen on alkuperäinen Jumalan luova ajatus ja olennaisesti toistensa kaltainen, tunnemme universaalissa opissa seitsemän sädettä ja niitä vastaavat seitsemän erilaista ihmistyyppiä. Mikrokosmos ei ole jotain abstraktista, vaan värähtelevien voimien elävä olento. Siten jokaisella mikrokosmoksella on oma pohjasävelensä joka kuuluu vain hänelle, se on ikään kuin hänen oma ”nimensä”. Lisäksi jokainen ihminen on kehittänyt oman luonteensa, oman värinsä, joka juontuu hänen lukemattomien inkarnaatioiden kokemuksista. Hän ilmaisee niitä kaikissa tilanteissa, joihin hän osallistuu.

Pohjasävel koostuu hallitsevien ominaisuuksien ja taipumusten värähtelyistä. Ihmisinstrumentin viritys on hyvin tärkeää koko ryhmän tason kannalta, sillä onhan ryhmä universaalin Hengen kosketuksen keskittämä kaikupohja. Jälleen meillä on yhtymäkohtia musiikkiin: esimerkiksi säveltäjän tarkoittama sinfonian rakenne ja luonne on määrätty jo näkymättömällä kentällä ja eriytyvät ja tulevat ilmaistuiksi partituurissa. Orkesterin ja kapellimestarin on osoitettava taitonsa soittaa partituurin avulla mahdollisimman kauniisti ja tällä tavalla päästä mahdollisimman lähelle sitä, minkä he tulkitsevat inspiroineen säveltäjää. Joskus, vaikkakin hyvin harvoin, voi tapahtua että muusikot soittavat oman tulkintansa niin hyvin ja niin innoitettuina, että laatu paranee alkuperäisestä sävellyksestä. Tämä tulkinta heijastuu näkymättömällä tasolla, liittyy alkuperäiseen ja jopa vahvistaa sitä omalla laadullaan. Tässä näemme sen ihmeellisen syyn ja seurauksen lain, jossa luomisen elementit luovat toinen toisiaan. ”Niin ylhäällä kuin alhaalla.”

Se ilmenee niiden kokoontumisien aikana, jolloin ryhmä synnyttää puhtaan, henkisen ilmapiirin ja energian, ja pystyy yhä paremmin virittäytymään, niin että henki voi lopulta ilmaista itseään jokaisessa yksittäisessä sielussa. Silloin kehittyy myös ihmeellinen yhteistyö yksilöllisellä tasolla.

Me elämme koska me ajattelemme, tunnemme, tahdomme ja toimimme. Ne ovat sielumme kykyjä. On tärkeää tehdä näistä kyvyistä niin läpinäkyviä, että niissä voivat heijastua omat henkiytimemme valoimpulssit ja universaalin hengenkentän yksilölliset tarkoitukset voisivat värähdellä siinä. Muusikko huolehtii, virittää ja soittaa instrumenttiaan, niin ettei se menetä sieluaan ja sointiaan. Samoin myös etsivä ihminen huolehtii sielustaan ja ruumiistaan. Hän kiinnittää huomiota ympäristöönsä luodakseen niin vähän esteitä kuin mahdollista korkeille henkisille voimavaikutuksille. Kummassakin tapauksessa huolehtimisen avain on rakkaus.

Huonosti hoidettu tai taitamattomasti soitettu instrumentti ei kuulosta hyvältä. Soittajan, eli yksilön keskustietoisuuden ja sielunkykyjen instrumenttien on täytettävä vähimmäisvaatimukset, jotta tulokset olisivat hyviä. Jokainen yksilö tiedostaa oman, toisista eroavan tasonsa sielun toteuttamisessa. Se on määräävänä tekijänä sille, miten hän toimii ryhmässä. Sävellyksen vaikutus kuulijoihin ulottuu ihastuksesta aina ärtyneisyyteen ja suruun. Vastaanottavaisen kuulijan sielu joutuu vastatusten musiikin muotokielen kokemusmaailman kanssa, joka saattaa synnyttää mitä erilaisimpia reaktioita, riippuen sielun resonointikyvystä. Tavallisuudesta poikkeava kokemus varmistaa sen, että haluaisimme kokea lumoavan musiikin kerta toisensa jälkeen, yhä uudestaan. Entä ryhmä joka suuntautuu henkiseen päämäärään?

Siinäkin tapahtuu kohtaaminen. Se on kohtaaminen yliluonnon kanssa, joka ei voisi koskettaa meitä, ellei henkiytimellä olisi sama värähtely. Kun tämä värähtely muuttuu todellisuudeksi, henkikipinä syttyy ja ”valo lankeaa sieluun”. Sielu ei tunnista pitkään aikaan tätä valoa, sillä sen silmät ovat hämärtyneet maailman synkkyyden vuoksi. Ne näkevät nyt, minkä valo paljastaa ja mikä oli jäänyt pimeyteen, koska sielu ei halunnut sitä nähdä. Mikä tahansa pimeyteen kuuluva ei ole miellyttävä asia. Sen kohtaaminen on kuitenkin nyt mahdollista Valon voimassa. Sielu oppii sen tunnustamaan ja rakastamaan sitä todellisen isänmaansa, Yliluonnon sanansaattajana.

Musiikin harrastaja haluaa elää sielussaan yhä uudestaan häntä eniten koskettaneen musiikillisen kokemuksen. Samoin ihminen joka kaipaa henkeä, haluaisi yhä uudestaan tuntea tietoisesti sen henkisen kokemuksen joka on alkanut hänen sielussaan, sen joka koskettaa häntä eniten: todelliseen Itseen yhtymisen voiman.

Sydämen mysteeri

Pentagrammi-lehti / Lectorium Rosicrucianum 5/2008

Puhumme ihmisruumiin vahvimmasta lihaksesta, joka ei vanhene. Sydänsolut ovat ihmeellisiä, ne kommunikoivat keskenään tavalla, jossa ajalla, välimatkalla tai paikalla ei ole mitään tekemistä. Nämä ja muut ominaisuudet tekevät ihmissydämestä jumalallisen valon instrumentin.

Kun tutkimme fyysisen sydämen ominaisuuksia, voimme ymmärtää, miksi juuri tämä elin voi olla jumalallisen valon instrumentti. Sydän on ihmisruumiin vahvin lihas, joka ei vanhene, kuten kaikki muut lihakset. Sydän voi tietenkin sairastua, vammautua tai heikentyä, mutta itse lihaskudos ei vanhene. Periaatteessa se on luotu täyttämään juuri tätä tavallisuudesta poikkeavaa tehtäväänsä ihmisen ensimmäisestä henkäyksestä hänen viimeiseensä. Se koostuu kahdesta vierekkäisestä osasta, väliseinämällä toisistaan erotettuna. Kullakin osalla on oma voimansa, tehtävänsä ja tarkoituksensa. Molemmilla puolilla on yläkammio, johon veri kokoontuu ja niiden alapuolella on kammio, johon veri syöksyy sisälle. Vasen puoli on oikeaa puolta fyysisesti vahvempi. Se työntää verta valtavan verisuoniverkoston läpi. Vasen puoli työntää veren sellaisella voimalla verisuoniin, että jos se olisi vettä, se voisi syöksyä ilmaan kahden metrin korkuisena suihkuna. Oikea sydämen puolisko säännöstelee pääasiassa verenkiertoa keuhkoihin ja sieltä ulos, voimalla, - ja tässä se eroaa fyysisesti vasemmasta puoliskosta, - että jos se olisi vettä, se suihkuaisi kolmenkymmenen senttimetrin korkeuteen.

ENERGIA ON AVAINSANA Taukoamattomana jännitteen ja rentoutumisen rytminä sydän täyttää ihmisen energialla koko hänen elämänsä ajan. Energia on uuden ajan, Vesimiesajan avainsana. Opimme sen koulussa, luemme siitä kirjoista, moderni fysiikka puhuu siitä - kaikki on energiaa. Jopa kaikkein tiheinkin aine on pohjimmiltaan puhdasta energiaa, värähtelyä. Mutta sanoaksemme sen yksinkertaisesti, se on energiaa, joka aina tietää, mitä se tekee.

Aina atomin sisäisimpiin osiin saakka meillä on energiayksikköjä, jotka tietävät tarkalleen, kuinka niiden on käyttäydyttävä, kuinka niiden on toimittava yhteistyössä muiden energiayksikköjen kanssa, jolloin välimatkoilla tai ajalla ei ole mitään merkitystä. Siksi nykyisin sanotaankin: energia on informaatiota.

Koska energia on informaatiota, on mahdollista että on olemassa olentoja, asioita, objekteja, atomista yksisoluisiin, yksisoluisesta organismista aina miljardeihin linnunratajärjestelmiin, ja nyt puhumme vain niin kutsutusta fyysisestä maailmasta.

Vesimiestietoisuus tarkoittaa tietoisuutta siitä, että kaikki aine ja kaikki inspiraatio on energiaa ja että kaikki energia on informaatiota, joka on tietoa, tietämistä, järkeä ja syvimmässä mielessä: viisautta, henkeä. Kultaisen Ruusuristin Hengenkoulussa puhutaan muun muassa perustavanlaatuisesta ”ideaatiovoimasta”. Sydämen soluilla on ihmeellinen ominaisuus: ne pystyvät kommunikoimaan keskenään, niin ettei ajalla, välimatkalla tai paikalla ole merkitystä. Kaikki muut ruumiin solut kommunikoivat keskenään hermosäikeiden verkoston avulla. Sydänsolut puhuvat keskenään ilman aineellista apuvälinettä, ne tietävät toistensa tekemisistä ajan ja paikan ulkopuolella. Ne käyttäytyvät energian tavoin korkeammalla tai syvemmällä tasolla, todellisella sieluntasolla, jossa ajalla ja paikalla ei ole enää mitään merkitystä. Näiden erikoisten soluominaisuuksiensa takia sydän on myös korkean värähtelytason energian, sieluenergian, generaattori.

JOKAISELLA SYDÄMEN SOLULLA ON OMA SYKKEENSÄ Generaattori on väline, joka muuntaa energiaa, esimerkiksi aineellista tai mekaanista energiaa sähköenergiaksi. Sydän on kehomme suurin ja vahvin generaattori. Koska energia on aina informaatiota, voimme puhua informaatioenergiasta ja korkeammassa merkityksessä hengestä. Sydän lähettää taukoamattomina aaltoina informaatioenergiaa ruumiin kaikkiin osiin, elimiin ja soluihin. 75 miljardia kehon solua kylpee sydämen energiassa. Jokaisella niistä miljoonista sydänsoluista on erikseen oma sydämenlyöntinsä. Muilla kehon soluilla sitä ei ole. Tottakai kaikki ruumiin solut värähtelevät, onhan kaikki energiaa, mutta jokaisen sydänsolun sydämenlyönti erikseen on ainutlaatuinen. Jokainen näistä miljoonista sydänsoluista sykkii muiden sydänsolujen kanssa taukoamatta ja toistensa kanssa hienovaraisesti kommunikoiden. Ja tällä tavalla syntyy oman sydämemme ainutlaatuinen sydämenlyönti. Miljoonien muusikoiden orkesteri soittaa uskomattomassa rytmisessä yhteistyössä sinfoniaa, joka tekee elämämme salaisuuden kuultavaksi ja tunnistettavaksi. Sydämenlyöntimme on paljon enemmän kuin sykkivä liike rinnassa: se on energiamysteeri fyysisellä tasolla, energiamysteeri sielun tasolla ja energiamysteeri, jonka kautta hengen ihmeet voivat tapahtua vapaana ajasta, paikasta ja välimatkasta. Sydämemme on voimakkain, mutta kuitenkin erittäin hienovarainen ja hiljainen jumalallisen elämän sanansaattaja. Sydämeen kätkettynä henkikipinänä se on kaikkialla läsnäoleva.

Tämä jumalallinen elämän voima, jota kutsutaan praanaksi tai alkupraanaksi, värähtelee syvällä sydämessämme ja on läsnä kaikkialla. Siksi voidaankin todeta, että kaikista elimistä juuri sydän, myös aineellisessa mielessä, on eniten alkuperäisen elämänenergian kaltainen. Sen tähden se soveltuu parhaiten jumalallisen hengen ilmentämiseen ihmisessä. Sydämen sähkömagneettinen kenttä on viisituhatta kertaa voimakkaampi kuin aivojen sähkömagneettinen kenttä. Aivojen sähkömagneettisesta kentästä on sanottu, että jos se näkyisi valona, sen optinen vaikutus olisi samanlainen kuin katsoisi aurinkoon kirkkaana pilvettömänä päivänä. Sydämen sähkömagneettinen kenttä on viisituhatta kertaa voimakkaampi! Tällaisia tuloksia on saatu viimeaikaisista lääketieteellisistä tutkimuksista.

40 000 000 KERTAA VUODESSA Sydämeemme kätkeytyy mysteereitä, joista emme osaa edes uneksia, puhumattakaan että pystyisimme niitä kuvittelemaan. Sydämemme on sanan kirjaimellisessa merkityksessä sykkivä energia- ja valomysteeri. Se on valoelin, se pystyy reagoimaan jumalalliseen valoon joka on ajan ja paikan ulkopuolella. Nykyajan Ruusuristin perustajat J. van Rijckenborgh ja Catharose de Petri ovat toistuvasti sanoneet: Kristus syntyy teissä jokaisella sydämenlyönnillä. Ihmeellinen sinfonia, jonka kuulemme sydämen sykkeenä, on hiljainen sanoma suurelta elämän mysteeriltä. Tämä mysteeri on vielä syvempi, kun oivallamme ja rakkaudella huomioimme jumalallisen valonsäteen läsnäolon sydämessämme. Jumalallinen valo on jakamaton, vaikutuksellaan kaikkialla läsnä, se on yksi, ajan ja paikan ulkopuolella. Mutta se on myös keskus, todellisen olemuksemme mikrokosminen ydin. Se on keskus ja kaikkialla läsnäoleva. Sydämemme on generaattori, alkuperäisen valon värähtelyjen muuntaja. Noin 25. raskauspäivänä, kun nainen ei välttämättä edes tiedä vielä olevansa raskaana, on sikiön sydän jo kehittynyt ja alkaa sykkiä. Se sykkii noin100 000 kertaa päivässä ja lähes neljäkymmentä miljoonaa kertaa vuodessa. 70 vuodessa se tekee lähes 3 miljardia sykettä. Voitaisiin kysyä, kuinka on mahdollista, että ihminen ei huomaa sydämensä kutsua edes kerran elämässään eikä kuule sydämensä mysteeristä sykettä, joka kolkuttaa hänen olemassaolonsa ovelle, vaikka vain kerran elämässään? Toisin kuin muita elimiä kehossamme, me voimme jatkuvasti kuunnella sydäntämme, sen sykettä. Sillä on oma äänensä ja me voimme tuntea sen melodian rytmin sykkivän melkein koko ruumiissamme. Kuuntelemme muita elimiämme vain, kun jotain on vialla, kun on painetta, epämukavuutta tai sairautta. Sydäntämme voimme sekä tuntea että kuunnella, voimme jatkuvasti huomata sen läsnäolon. Tässäkin on meille tärkeä sanoma: sydän on ikään kuin aineellinen kuva jumalallisen valon ikuisesta läsnäolosta.

PULINAA JA PÄLPÄTYSTÄ Päämme edustaa egoamme, maallista minäämme. Meidän väliaikainen minämme on tietenkin muodostunut paljosta muustakin, mutta aivoissa sijaitsee sen pääpaikka. Minän ääni ei koskaan vaikene. Jatkuva pulina aivoissa on kuin vesiputous, se jatkuu ja jatkuu, öin ja päivin, taukoamatta. Ja aivoista se putoaa alas, kuin vesiputous ja läpäisee koko ruumiin.

Minän ääni virtaa alas lukemattomia hermosäikeitä pitkin, jotka levittäytyvät aivoista koko ruumiiseen. Vanha ”aivokuningas” johtaa ja hallitsee, eikä sillä ole aikomustakaan päästää ohjia käsistään. Aivot ovat taukoamatta varuillaan ja puhtaasti itsesuojelusta ne reagoivat jokaiseen sisään tulevaan impulssiin. Ihmiselle on tietenkin täysin luonnollista olla itsesuojelukykyinen ja se ilmenee mekanismina kuten kokeminen, haluaminen ja ajattelu. Aivot, aivojumala, on jatkuvasti varuillaan, katselee ympärilleen terävästi jäisellä katseella, reagoiden vähäisimpäänkin aitoon tai tarkoitettuun hyökkäykseen, puolustautuen, hyökäten ja käyttäen mitä monipuolisimpia taktiikkoja suojellakseen itseään ja suorittaakseen selviytymisohjelmansa loppuun. On mielenkiintoista oivaltaa että aivot eivät koskaan ole täydellisesti unessa. Emme tässä tarkoita niitä toimintoja, jotka öisin, nukkuessa, toimivat säästöliekillä pitääkseen ruumiin elossa, vaan tarkoitamme aivojumalan ajatustoimintoja. Itsesuojelun huomioiminen jatkuu tavalliseen tapaan öisinkin. Myös unet liittyvät siihen. Kaikki pelkotilat ovat aivoista lähtöisin.

Oikeastaan on vain yksi pelko, kuolemanpelko. Vaikka pelkäämmekin erilaisia asioita, on se kuitenkin tuo yksi pelko, joka vaihtaa muotoaan. Aivojumala kärsii kuolemanpelosta, se pelkää omaa loppuaan. Siksi etsii jatkuvasti uusia virikkeitä, uutta tietoa. Se ei pidä vanhoista uutisista, sillä ne eivät ole uutisia. Se etsii aistimuksia, joka tarkoittaa kirjaimellisesti virikkeiden tuntemusta aisteilla. Ilman näitä ravintoja se kuihtuu pois. Todellinen rauha ja hiljaisuus ovat aivojumalalle yhtä tuskaa, vaikka se silloin tällöin huiputtaakin itseään ajattelemaan, että se haluaa vetää välillä henkeä ja levätä voidakseen taas jatkaa - mutta se ei ole todellista hiljaisuutta. Olisi todella helppoa puhua vaikka tuntikausia aivojumalan ominaisuuksista, onhan se taitava ja innokas esittäytymään: Paljon puhuminen on yksi sen ominaisuuksista.

Palatkaamme nyt takaisin sydämeen ja sydämen kautta puhtaaseen jumalalliseen olotilaan. Hiljaisuus riistää kruunun aivojumalalta, jolloin epäoikeudenmukaisesta herrasta tulee palvelija, niin kauan kuin tarpeellista. Aivojen todellinen tarkoitus on palvella, ei hallita. Niiden kuuluu lopulta olla hengen pääpaikkana, hengen valtaistuimena.

TIETO ON HENKI Energia on aina tietoa. Tieto puhtaimmassa, jumalallisessa tilassaan on henki. Sanan ”henki” alkuperäinen merkitys on: liike, kosketus, vaikutus. Hermes opettaa meille että kaikki liike saa alkunsa ja tapahtuu jossakin, joka itse on liikkumaton. Eikö syvä sisäinen näkemyksemmekin kuiskaa meille tätä samaa?

Kuvitelkaamme nyt, sydämemme hiljaisen tiedon tukemana, seuraavaa: on olemassa energiaa jolla on niin korkea värähtelytaajuus, että sanasta ”korkea” ei voida enää puhua. Kaikki mitä siihen lisäämme, muodostaa rajoituksen. Tämä energia on siis poikkeuksellisen ”korkea” ja ”nopea” ja kaikkialla läsnä oleva. Voisimme kutsua sitä ”jumalalliseksi”, sillä tosiasiassa tämä energia on ihmiselle tuntematonta. Se on kaiken energian lähde, liikkumaton, kaiken liikkeen alkusyy, se on hiljaisuus. Voimme nähdä tämän voiman puhtaana, kaikkialla läsnä olevana, jumalallisena olentona. Kun tämä jumalallinen, henkinen energia on toiminnassa, on sen ikuisena taustana hiljaisuus. Kaikki syntyy tästä hiljaisuudesta.

Mestari Eckehart on sanonut: ”Koko luomakunnassa ei ole mitään, mikä olisi yhtä paljon Jumalan kaltaista kuin hiljaisuus”. Mystinen hiljaisuuden voima syntyy meissä jokaisella sydämen lyönnillä, sillä sydän on väline, jonka kautta ajan ja paikan yläpuolella olevat voimat voivat toimia. Saadakseen yhteyden sydämen tasolla olevaan hiljaisuuteen ja ollakseen sen virikkeiden vaikuttama on välttämätöntä että aivojumala, ego, antautuu täydellisesti sydämen kautta virtaaville impulsseille. Aivojumala ei itsestään pysty koskaan vaikenemaan, se on täysin mahdotonta. Jokainen yritys siihen suuntaan todistaa vain sen olemassaolosta. Tietoisena valtansa täydellisestä puuttumisesta egolle on avoinna vain yksi valinta: antautua sydämestä virtaavalle voimakkaalle impulssille.

Antautuminen ei ole, eikä koskaan voi olla, minän teko, sillä kaikki minän toiminta on minän vahvistamista. Antautuminen on tulla jumalallisen mysteerin ja syvällä sydämessämme värähtelevän henkikipinän puoleensa vetämäksi. Antautuminen kehittyy. Sitä ei voi panna käyntiin, harjoitella tai teeskennellä. Se kehittyy keskuksessamme värähtelevän jumalallisen valoytimen puoleensa vetävästä voimasta, joka on porttina alkuperäiseen elämään.

Muutamat Nag Hammadissa löydetyt tekstit puhuvat jumalallisen luomistyön alkuperästä henkenä, sieluna ja ruumiina tavalla, joka eroaa Raamatussa esitetystä luomiskertomuksesta. Nämä tekstit paljastavat erityisesti sen, etteivät Mooseksen kirjat Vanhassa Testamentissa kerro luomistyöstä alusta saakka tai aivan ensimmäisestä luomisen vaiheesta, vaan alkavat todellisuudessa myöhemmästä, toisesta vaiheesta ja paljon alemmalta luomakunnan ilmennyksen asteelta.

Avaimena tämän ymmärtämiseen on pistis, usko. Tämä artikkeli pohjautuu evankeliumeihin Johanneksen salainen kirja ja Maailman alkuperä.

Ensimmäinen luomisen vaihe virtaa suoraan lepäävästä hengestä ja sitä kutsutaan nimellä pleroma tai ogdoade (kahdeksas taivas): ilmentyneen hengen toiminnassa oleva maailma. Tätä ensimmäistä luomistyön vaihetta kuvataan Nag Hammadin käsikirjoituksissa. Raamatun Mooseksen Kirja kuvailee sen sijaan aionien, joista suurin on Vanhan testamentin Jumala, kaaoksesta luomaa sielu-aineellista maailmaa. Tämä kostava, vihainen Jumala ei ole korkein Jumala, lausumaton, Hän, josta ensimmäinen alku on lähtöisin, vaan leijonakasvoinen voima.

Miksi tämä tieto on ollut niin kauan kadoksissa? Millaisia seurauksia sillä on ollut? Koska kuolevaiset ihmiset, aineeseen vangittuina, ovat unohtaneet tiedon ensimmäisestä luomisesta, he unohtivat myös henkiytimen olemassaolon sydämessään ja sen mukana todellisen uskon perustan. He eivät muista enää ensimmäistä ihmistä, ikuisesti pleromassa elävää henkistä alkukuvaansa, Valo-Aatamia. Kun ihminen onnistuu uudestaan löytämään henkiytimen sydämessään ja virittää elämänsä sen mukaisesti, silloin usko voittaa kuoleman. Silloin Valo-Aatami nousee heissä aineen haudastaan ja aloittaa ylösnousunsa pleromaan; tässä ja nyt.

ENSIMMÄINEN LUOMINEN Johanneksen salaisessa kirjassa ylösnoussut Jeesus kertoo opetuslapselleen Johannekselle näkymättömästä Jumalasta lähtöisin olevasta alkuperäisestä luomistyöstä. Hän sanoo: ”Ykseys, monadi, hallitsija jonka yläpuolella ei ole mitään, on todellinen Jumala ja kaiken Isä, pyhä, näkymätön, kaiken yläpuolella oleva, joka elää katoamattomuudessa ja asuu puhtaassa valossa jota mikään silmä ei voi katsoa”(…) ”Ja Hänen ajatuksensa ilmentyi Hänelle Hänen valonsa loisteessa, voimassa, joka oli ennen kaiken luomista ja syntyi Hänen ajatuksestaan ja oli kaikkeuden Ensimmäinen Ajatus (…)Tämä on Hänen kaikkein ensimmäisin ajatuksensa, Hänen kuvansa. Siitä syntyi ensimmäinen ihminen, neitseellinen henki, androgyyni (…) joka syntyi Hänen ensimmäisestä ajatuksesta.”

Tämä ensimmäinen taivaallinen ihminen on Kristus, itsensä hedelmöittänyt. Hän oli ennen maailman luomista, sillä hän oli ensimmäinen Jumalasta alkunsa saanut, ensimmäinen jumalallisen ajatuksen ilmentymä. Voimme lukea, että hän syntyi näkymättömän Jumalan hiljaisuudesta. Ja hänestä, itsensä hedelmöittäneestä, syntyi sanan kautta kaikkeus, ensimmäisenä täydellisenä luotuna. Ensimmäinen luotu, jota myös kutsutaan pleromaksi tai kahdeksanneksi taivaaksi, on olemassa näkymättömän Jumalan tahdosta. Tämä luotu on läheisessä yhteydessä Häneen.

PISTIS, USKON VOIMA Tätä sisäisen yhteyden voimaa kuvataan Nag Hammadin kirjoituksissa sanalla pistis, usko. Uskon kautta alkuperäinen luotu on yhteydessä luojaansa. Tämä alkutila ei kuitenkaan voi pysyä muuttumattomana, sillä Jumalaan kytketty usko Jumalan silmien alla kehittää itsestään viisautta. Tietoisuus Jumalan luomistyöstä johtaa vääjäämättä viisauteen! Sen tähden luomistyön edistyessä, syntyy uskon heijastuksena viisauden voima, sofia.

Näin syntyy mahtava voima, usko-viisaus, jota kirjoituksissa kutsutaan nimellä Pistis Sofia.

MIKROKOSMINEN PISTIS SOFIA Sofian luomistyö tapahtuu myös mikrokosmoksessa. Kun ihminen, joka etsii vapautusta kuolevaisesta ja katoavaisesta luonnostamme, seuraa sydämen ruusun kutsua, hän kulkee minän kuolettamisen polkua. Silloin toinen alkaa kasvaa vakaan uskon, pistiksen avulla. Tietyllä hetkellä, silloin kun toinen on saavuttanut tietoisuuden, kasvaa siitä automaattisesti uusi viisaus, sofia. Ruusun uudelleen elävöityminen mahdollistaa sen, että kokelaassa alkaa elää myös mikrokosminen Pistis Sofia, viisaus kytkettynä uskoon.

Tämä hetki sisältää kuitenkin myös suuren vaaran. Mitä Sofia tekee, kun hän tulee tietoiseksi itsestään? Jääkö hän toverinsa yhteyteen, pistikseen ? Pysyykö viisaus kaikissa mahdollisissa tilanteissa liittyneenä näkymättömään henkeen?

SOFIAN KRIISI Luemme edelleen Johanneksen salaisesta kirjasta: ”Ja kaksoissisaremme Sofia, joka on aioni, synnytti ajatuksen itsestään näkymättömän hengen heijastuksena ja ensikäden tietona. Hän halusi synnyttää toisen, itsensä kaltaisen, ilman Hengen suostumusta. Henki ei ollut antanut suostumustaan, eikä hänen toverinsakaan (pistis)…Hänestä syntyi jotain joka oli epätäydellinen ja erilainen näöltään, sillä se oli luotu ilman hänen toveriaan. (…)

Ja kun hän näki halunsa (tuloksen), se muuttui muodoltaan leijonakasvoiseksi käärmeeksi. Sen silmät olivat kuin kipinöivät salamat. Hän heitti sen pois luotaan, ulkopuolelle. (…) Ja hän kutsui sitä nimellä Jaldabaoth, pääarkontti, joka otti suuren voimansa äidistään. Se irtaantui äidistään ja muutti pois syntymäsijoiltaan. Siitä tuli voimakas ja loi itselleen toisia aioneja valosta, tulesta ja liekeistä, jotka ovat yhä olemassa.”

LEIJONAKASVOINEN VOIMA Jaldabaoth, Sofian (viisaus) poika, syntynyt Sofian omasta tahdosta, on leijonakasvoinen voima, joka sittemmin loi pimeyden kaaoksesta meidän maailmamme ja maallisen ihmiskunnan. Jaldabaoth on alkuisä, Vanhan Testamentin Jumala, josta on kirjoitettu: ”Hänen henkensä liikkui vetten yllä”. Nag Hammadin kirjoituksista käy ilmi, että nämä vedet olivat pimeyden kaaosta.

Näin ollen Vanhan Testamentin luomiskertomus on kertomus toisesta luomistyöstä, joka ei syntynyt näkymättömästä hengestä, hiljaisuudesta, eikä myöskään Hänen ensimmäisen virtauksensa sanasta, vaan Sofian tahdosta, erossa uskosta ja niin ollen myös hengestä erottautuneesta Sofiasta.

Tämäkin on mikrokosmista todellisuutta. Se tapahtuu päivittäin ihmisessä, kun hänen ajatuksensa toimivat ilman henkeä! Samalla ajatus on kytkettynä aineeseen luoden tämän maailman aioneja. Me voimme tunnistaa tämän kaikkialla maailmassa ihmisen ”leijonakasvoisissa” ajatuskuvissa. Mutta kysymys onkin siitä, että meidän on paljastettava itsessämme tämä leijonakasvoinen olento, jonka oma tahtomme on luonut. Kuinka voimme sen tehdä? Kuka tulee meille avuksi? Avain siihen löytyy Nag Hammadin teksteistä.

SOKEAN JUMALAN SYNNIT Jaldabaoth, Pistis Sofian poika, sai seitsemän poikaa ja osoitti jokaiselle heistä oman taivaan. Kirjasta Maailman alkuperä voimme lukea: ”Nämä ovat kaaoksen seitsemän taivaan seitsemän voimaa. Ja kaikki jumalat ja heidän enkelinsä siunasivat ja kunnioittivat häntä. Hän iloitsi siitä sydämessään ja kerskaili jatkuvasti sanoen: ’En tarvitse ketään!’ Hän sanoi: ’Minä olen jumala, eikä ole muita jumalia minun lisäkseni.’ Näin sanoessaan hän teki syntiä kaikkia kuolemattomia kohtaan, jotka hyväksyivät hänet ja suojelivat häntä.

Kun Pistis (usko) näki korkeimman valtiaan jumalattomuuden, hän vihastui. Hän oli näkymätön ja hän sanoi: ’Sinä olet eksynyt, Samael.’ Samael tarkoittaa sokeaa jumalaa. Ennen sinua on ollut kuolematon valon ihminen, joka tulee paljastamaan sinun savituotteesi; hän tulee murskaamaan sinut jalkoihinsa kuin savenvalajan saven. Ja sinä tulet laskeutumaan omiesi kanssa äitisi luo syvyyksiin. Sillä töittesi lopussa paljastuu kaikki epätäydellisyys totuudessa ja katoaa niin kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan.’

’Mikäli jotain on ollut olemassa ennen minua, tulkoon se esille, niin että näemme sen valon!’ Ja katso, heti paikalla tuli valo ogdoadesta (kahdeksannesta taivaasta) ja lävisti kaikki maan taivaat. Kun alkuisä näki että valo oli kaunis, hän hämmästyi ja häpesi syvästi. Ja valossa joka ilmestyi, oli ihmeellinen ihmisen kaltainen muoto. Kukaan muu ei nähnyt sitä, paitsi alkuisä sekä Pronoia ( ymmärrys) joka oli hänen kanssaan. Sen (muodon) valo ilmestyi kaikille voimille, ja ne olivat siitä suuresti liikuttuneita.

Kun Pronoia (ymmärrys) näki sanansaattajan, valtasi hänet rakkaus tätä kohtaan. Mutta hän (sanansaattaja) vihasi ymmärrystä, koska se eli pimeydessä. Pronoia (ymmärrys) halusi nyt syleillä häntä, mutta ei kyennyt. Koska hän ei voinut tyynnyttää rakkauttaan, hän antoi valonsa (verensä) virrata maahan. Siitä päivästä lähtien kutsutaan sanansaattajaa Valo-Aatamiksi, mikä tarkoittaa loistavaa veri-ihmistä.”

TÄYDELLISEN IHMISEN KUVA Jumalallisesta elämänkentästä virtaavat valoimpulssit ”häiritsevät” langennutta ihmistä jatkuvasti. Hän ei pysty näkemään niihin kätkettyä täydellisen ihmisen kuvaa, mutta valo tekee hänet rauhattomaksi. Ymmärrys yrittää silloin käsittää valoa, mutta ei siihen kykene. Siksi hän antaa rakkautensa virrata maan ylle, toisin sanoen hän kääntää valoimpulssit alkuperäisestä elämänkentästä mentaalisiin, maallisiin ajatusluotuihin. Palatkaamme taas Nag Hammadin teksteihin. Niissä kuvaillaan kuinka aionien keskuudessa kasvoi kateus ja mustasukkaisuus, koska heidät oli pakotettu tunnistamaan valo-ihminen, joka oli olemassa jo ennen heitä ja jolla oli suurempi voima kuin heillä. Siksi Jaldabaoth päätti itse luoda ihmisiä kaaoksen avulla, epätäydellisyyttä hallitsevien voimien avulla sen kuvan mukaan, jonka hän ja voimat olivat nähneet. He halusivat vangita ihmiseen sen valon, josta he olivat kateellisia. He loivat ihmisruumiita pimeyden aineesta ”suljetuksi paikaksi valolle”, kuten niitä kutsutaan. Tämä on aineellinen ihminen. Maailman Alkuperä:stä luemme: ’Hänen ruumiinsa (aineellisen ihmisen ruumis) muistuttaa heidän ruumistaan, mutta hänen alkukuvansa on sama kuin ihmisen, joka oli heille ilmestynyt.’

Mutta ennen kuin he olivat valmiit, ehti Sofia-Zoen voima (viisaus-elämä) ennen heitä ja loi omasta puolestaan ihmisen, joka myöhemmin tulisi opettamaan aineellista ihmistä ja pelastamaan hänet pimeyden voimilta: sieluihmisen, jota kutsuttiin myös nimellä hermafrodiitti tai elämän opettaja, heprean kielellä: Eeva.

IHMSEN KOLME ILMENNYSTÄ Ihmisen kolmen ilmennyksen alkukuva (henki-ihminen, sieluihminen ja aineellinen ihminen) on siis Valo-Aatami, joka laskeutui kahdeksannesta taivaasta (ogdoade), jumalallisesta luomakunnasta, nuhtelemaan pimeyden hallitsijaa ja näyttämään pimeyden voimille jumalallista valoa. Se on Kristuksen voima, joka laskeutuu maailmaamme ja mikrokosmokseemme, vaikuttaakseen mikrokosmoksemme Jaldabaothiin, auriseen itseemme, oman tahdon luomukseen. Pimeyden voimat loivat ihmisen vangitakseen valon siihen, mutta sieluihminen on särkenyt ja tuhonnut pimeyden, jonka luoja on Sofia-Zoe, ja ensimmäisen, täydellisen ihmisen kuva tulee jälleen ilmentymään.

Näin voimmekin täysin ymmärtää viimeisen lainauksemme Maailman Alkuperästä: ”Ensimmäinen Aatami, valosta kotoisin, on henkinen ja ilmeni ensimmäisenä päivänä. Toinen Aatami on sielu-Aatami. Hän ilmentyi kuudentena päivänä joka on pyhitetty Afroditelle. Kolmas Aatami on kuitenkin maasta. Hän on lain ihminen. […]

Maailman loppuun saakka pysyvät nämä kolme ihmistyyppiä ja heidän jälkeläisensä: ikuisuuden henkinen ihminen, sieluihminen sekä maallinen. […] Niin on myös kolme kastetta, ensimmäinen on hengellä, toinen on tulella ja kolmas on vedellä.”

VALO-AATAMIN PERINTÖ Aineesta syntynyt ihminen omistaa itsessään täydellisen henkisen alkion, sydämen ruusun, joka on Valo-Aatamin, ensimmäisen henkisen ihmisen perintö. Tämä viimeinen henki-ihmisen jäännös mikrokosmoksen keskellä ”häiritsee” maallista ihmistä valoimpulsseillaan. Tämä valo ajaa hänet etsimään. ”On olemassa toinenkin luonto kuolevaisen luonnon lisäksi”, puhuu Valo-Aatamin ääni ihmisen sydämessä.

Mistä me löydämme polun sinne? Pistiksen, uskon, voima yhdistää kuin näkymätön vetovoima viimeisen henki-ihmisen jäännöksen alkuperäiseen luotuun. Tämä ruususta tuleva voima on uskoa, joka johtaa vapauteen, se on uskoa, jonka todellinen Sofia synnyttää, uskoa joka siirtää vuoria. Maallinen ihminen voi nöyränä ja valolle uhrautuvana kytkeä itsensä uskon voimaan. Silloin sanat ”tapahtukoon sinulle uskosi mukaan” tulevat hänelle todellisuudeksi.

Ihminen haluaa tulla kosketetuksi
Pentagrammi-lehti / Lectorium Rosicrucianum 3/2008

”Minä olen viinipuu, te olette oksat. Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se kantaa paljon hedelmää; sillä ilman minua te ette voi mitään tehdä.” (Joh. 15:5)

ANTAUTUMINEN ON KAIKKEUDEN LAKI Antautuminen on vastaanottamista. Sisäänhengitys tekee uloshengityksen välttämättömäksi. Jos pidättää hengitystään, tukehtuu. Hengitämme sisään ja annamme sen virrata taas ulos. Elämän energian vaihtelulla, sisään- ja uloshengityksellä, luomakunta uudistuu ja pitää itsensä elossa. Sisään- ja uloshengitystä voidaan verrata vaihtelevaan antautumiseen elävälle energialle. Tämän liikkeen aikana tulee hetki, jolloin voidaan kokea tuntematon. Tämän ikuisen elementin vastaanottaminen on sille antautumisessa.

MITÄ ON KUOLEMA? Se, mitä meidän maailmassamme kutsutaan ’kuolemaksi’, on biologisen rakenteen, atomien hajoamista. Ihminen ei voi enää hengittää, sydän ei enää lyö ja ihminen kuolee, sillä hän ei enää pysty ylläpitämään elämän energian vaihtoa. Ruumis hajoaa tomuksi, muuttuu ’hajoaviksi alkuaineiksi’, maa muuttuu jälleen maaksi. Samanaikaisesti hajoavat kaksi eteerisen ruumiin alempaa eetteriä. Yhdessä ainoassa hetkessä kaikki menneen elämän tapahtumat näyttäytyvät taivaankannella, kuolevan näkökentässä. Tämä kestää suhteellisen lyhyen ajan, mutta on erittäin tärkeä hetki.

Lyhyessä hetkessä siirtyvät kaikkien tapahtumien vaikutelmat ihmisen korkeampaan ruumiiseen, astraaliruumiiseen, sikäli kuin ne ovat yhteydessä toisiinsa. Kehittyvä sielu omaksuu kaikki ne vaikutukset, jotka edistivät sen kehitystä. Suuri osa jäljelle jäävistä vaikutuksista siirtyy nopeasti yleisluontoiseen eteeriseen ja astraaliseen tähtisumuun, joka muodostaa peilisfäärin. Muinaisissa buddhisti- ja hindukirjoituksissa sanotaan, että elämän energia pysyy ruumiissa vielä kolme päivää. Tästä syystä nämä kirjoitukset varoittavat häiritsemästä ruumista ennen kuin elämän voima on sen jättänyt. Muinainen Tiibetin viisas meni jopa niin pitkälle, että katsoi ruumiin polttohautauksen tai vahingoittamisen kolmen päivän sisällä olevan murha.

Jacob Böhmeltä kysyttiin kerran: ’Mihin sielu menee kun ruumis kuolee?’ Hän vastasi: ’Sen ei tarvitse mennä mihinkään, sen kuningaskunta on siinä itsessään’.

Ajan kuluessa myös astraaliruumis ja kehityksensä alussa oleva mentaaliruumis värähtelevät loppuun, kunnes niistä ei ole mitään jäljellä. Yleisesti ottaen jäljelle jää toimimaton mikrokosmos, jossa on kuolematon jumalallinen alkio. Ihmisen kuolema ja hänen järjestelmänsä hajoaminen osoittavat, ettei ihminen saa elämän energiansa suoraan, vaan epäsuorasti, luonnon kautta. Hän ei voi elää suoraan puhtaista, alkuperäisen elämän energioista, hengen tulesta. Kosmisen lankeemuksensa seurauksena ihminen elää ohimenevien ilmiöiden maailmassa. Hän on menettänyt suoran yhteytensä todelliseen elämän pranaan.

Samalla ihminen on kadottanut innoituksensa ainoasta ikuisesta elementistä, sisäisestä keskuksestaan. Hänen ajatuksensa, tunne- ja tahtoimpulssit kiertävät valhemaailman ympärillä. Ne lepattavat kuin hyönteiset maailman sääntöjä muodostavan perusteen ympärillä ohimenevien ilmiöiden valoheijastusten puoleensa vetäminä. Ne ovat syöpyneet hänen vereensä aionien kuluessa itsesäilytykseen pakottavina voimina. Ne muodostavat hänen persoonallisuutensa, hänen luonteensa, hänen hengityksensä laadun, ajatuksensa, tunteensa, tahtonsa ja käyttäytymisensä, ja siten hänen kohtalonsa: hänen kuolemansa. Näin ymmärrettynä on hänen kuolevaisuutensa esiohjelmoitu jo maailman tunnusmerkeissä.

Ihminen ei kuitenkaan elä vain kerran. Lukemattomien elämien aikana hän saa kokea vastakohtaisuuksien, vallan ja avuttomuuden, onnistumisen ja epäonnen, omistamisen ja luopumisen vaikutukset. Tämän tulisi palvella häntä opetuksena harhojen maailmassa. Mutta hän ei näe sitä! Hänen mikrokosmoksensa kulkee automaattisesti toistuvien kiertokulkujen mukana tämän- ja tuonpuoleisissa labyrinteissä etsien koko ajan ulospääsyä, vankilansa avainta. Kerta toisensa jälkeen hän joutuu taas valhemaailman ansaan. Tämä on Sisyfus-myytin piinaa, hän raahaa kiveä mäen päälle, mutta se kierii joka kerta taas alas. Samoin kuin Tantalus, joka yrittää syödä houkuttelevia hedelmiä puusta, jonka oksat väistyvät aina pois hänestä.

IHMINEN HALUAA TULLA KOSKETETUKSI Kuitenkin ihminen tahtoo tulla mukaan otetuksi: hän haluaa olla mukana aatteessa ja hyväntekeväisyydessä toisten ihmisten kanssa; niin, hän haluaa tulla otetuksi Valoon Jumalan luo. Hän haluaa sitä saadakseen turvaa ja vahvuutta. Ihminen haluaa tulla kosketetuksi sielunsa herkällä alueella; silloin henki on se, joka koskettaa häntä. Useinkaan tämä kaipaus ei ulotu kauemmaksi kuin tuonpuoleisen hienomateriaaliseen harhamaailmaan. Silloin saavat ravintonsa arkontit, nuo näkymättömät voimakeskittymät eteerisillä ja astraalisilla alueilla. Ne liittyvät nopeasti tällaiseen antajaan. Ne saavat ”mieliruokansa” ihmisen keinottelevasta ja mystisestä antautumisesta korkeampiin maailmoihin. Laajassa valikoimassa esoteerista kirjallisuutta, jota on myytävänä moderneissa kirjakaupoissa, totuuden etsijää kehotetaan seuraamaan korkeampien voimien, mestareitten, enkelien, joogajärjestelmien, tantrakäytäntöjen ja muiden sen kaltaisten selityksiä. Näillä yritetään herättää ja vapauttaa erityisiä voimia, jotka nousevat kundaliinijärjestelmää myöten päähän. Tällä tavalla etsijä toivoo lopulta saavuttavansa oivalluksen liekin, valaistuksen, ’minä olen’ -tunteen tai odottamansa yhteyden ja sulautumisen kaikkeen. Tämä vie paljon voimia, kun todellisuudessa esiin kutsutaan vain vanhoja käärmetulienergioita. Ne ovat henkisellä tiellä pikemminkin esteenä kuin apuna; turvallisinta onkin neutralisoida ne jo aivan alussa.

Eksytys piilee siinä, että ihmiselle uskotellaan tuonpuoleisten näkymättömien voimakeskittymien olevan luomisen päämäärä. Monien luontainen taipumus luottaa korkeamman johtoon käännetään antautumiseksi aineettomalle valhemaailmalle. Tätä valheellista valoa, tätä jumalien pseudo-rajamaata, tarjotaan totuutena. Tällä tavalla tietämätöntä etsijää houkutellaan ”varkaaksi”, joka tulee sisälle lammastarhaan ikkunasta sen sijaan, että tulisi ovesta. Hänen halunsa antaa itsensä, joskus jopa sankarilliseen itsensä uhraamiseen saakka ilman tietoa syvemmistä yhteyksistä, saa hänet tarttumaan harhojen verkkoon. Hän suostuu ahkerana ’korkeamman kehityksen’ ehdotuksiin, mutta ei huomaa, kuinka hänen alkuatominsa koteloituu. Hän ei edistä ainoastaan kulttuureja, sivistyksiä, yhteiskunnallisia järjestelmiä, jotka joka kerran huuhtoutuvat pois katoavaisuuden aaltoihin, vaan myös arkonttien ja aionien valtakuntaa, joka katoaa huomattavasti hitaammin. Siitä syystä hän pysyy vankina ja hänen energiastaan tulee ’jumalien’ mieliruokaa. Mikä on se syy, miksi hän ei ole kuunnellut logosta, joka on kutsunut häntä jo niin kauan syvällä hänen sydämessään?

ILMAN MINUA ETTE VOI MITÄÄN Vasta silloin, kun ihminen on saanut tarpeekseen tästä kaikesta, pystyy hän ymmärtämään sisäistä viettiään. Silloin hän ymmärtää, kun hänen sydämensä kutsuu häntä: ”Minä olen sinussa ja sinä olet minussa! Tunne Itsesi!”

Se on heräämisen uusi vaihe. Jumalallinen sielu, hänen henkikipinänsä, tekee itsensä tunnetuksi. Se on kaiken ratkaiseva hetki ihmisen elämässä: ikuisen keskustan uudestaan herääminen ja jumalallisen sieluytimen sytyttäminen sydämessä. Tästä lähtien hänen elämänsä on dynaamista, rauhatonta etsintää. Hän ei enää seuraa viettiä etsiä itsensä ulkopuolelta, vaan sisäisestä itsestään. ”Kolkuttakaa, niin teille avataan”.

TODELLISEN ANTAUTUMISEN MYSTEERI Sitä mukaa kuin ihminen kieltäytyy harhamaailman roolipelistä ja kääntyy kaikkeuden sydämeen, voivat vanhat verisiteet, harhakuvitelmat ja roolimekanismit haihtua pois. Silloin alkaa loistava sisäinen kehitys. Ihmiselle, joka on palaamassa kotiin, tulee maailman kolminkertainen rakenne, ’valta, kunnia ja omaisuus’, olemaan kiusauksena erämaassa. Tämä on kiusaus, jonka hänen uusi tietoisuutensa, uusi sieluntila, tulee kokemaan aina uudelleen. Pystyykö hän tunnistamaan taipumuksensa vallankäyttöön ulkopuolisessa maailmassa ja alitajunnassaan ja voittamaan tämän kiusauksen tulemalla tietoiseksi? Onko hän kykenevä neutralisoimaan taipumuksensa itsensä ylentämiseen, onnen ja omaisuuden tavoitteluun tulemalla tietoiseksi? Täydellinen antautuminen elämän pranalle poistaa kaikki esteet kuin auringossa haihtuva usva. Silloin sielu elää, sillä Kristuksen tulen puhtaat elämän energiat ovat täyttäneet tehtävänsä ihmisessä.

Ihminen! Näin nimitetään kaltaisiamme olentoja, jotka asuttavat maapalloa. Ihminen, laji, joita on useita miljardeja. Ja kuitenkaan ei ole mitään niin uniikkia, kuin ihminen. Jokaista ihmistä, meitä jokaista, koskee sanat: hänen kaltaistaan ei ole toista. Voimme kaikella oikeudella puhua ihmisestä suurena ihmeenä, josta sanotaan myös: ’pystyy tekemään suuria tekoja’. Tai ei vielä.

Joskus hän todellakin tekee suuria tekoja, yli-inhimillisiä tekoja. Mutta sana ’pystyy’ sanoo jo sen: hän kyllä osaa, mutta ei tee. Mekin tunnemme nämä odotukset. Kuinka usein , katsoessamme lasta tai nuorta, kysymme mielessämme: mitä mahtaakaan olla tulossa, millainen ihminen hänestä mahtaa tulla? Tai etsimme itsessämme jotain, jota vielä odotamme. Oli kuinka tahansa, aina voidaan olettaa, että ihminen voi tehdä enemmän kuin miltä näyttää.

Pymander antaa tästä Hermekselle selityksen: ’Kaikista luoduista, on ainoastaan ihminen kaksinainen, nimittäin ruumiiseensa nähden kuolevainen, ja kuolematon mitä tulee todelliseen olemukseensa’. Syntyneinä kuolevaiseen ruumiiseen pystymme tunnistamaan itsemme aistien maailmassa, jossa kuolema hallitsee. Ollaksemme kuolematon, itseemme kätketty todellinen ihminen, on meidän tunnistettava sekin. Se on Valon ja elämän tunnistamista, josta ihminen on syntynyt, Valon ja elämän, joka on ’Kaiken Isä’. ’Jos siis tiedätte syntyneenne elämästä ja Valosta, ja tehty näistä elementeistä, ’ sanoo Pymader, ’ tulette palaamaan takaisin siihen elämään’.

Ja tämä on se, mikä aiheuttaa ongelman. Ihminen kyllä olettaa, mutta ei tiedä. Ei vieläkään. Tieto on kuitenkin hänessä itsessään, kuinka hän muuten voisi koskaan sitä löytää. Hän tiesi, kun oli lapsi. Voimme lukea Raamatusta: ’olkaa lasten kaltaisia’ ja myös Hermes viittaa lapsuuteen.

Hermes: ’ Ajattele lapsen sielua, poikani. Jos se ei ole vielä eronnut kokonaan itsestä, ja ruumis on vielä pieni, ei vielä täysikasvuinen, kuinka kaunis se onkaan silmälle. Se ei silloin ole vielä tahrattu ruumiin himoilla ja on yhä suuressa määrin liittyneenä maailmansieluun. Kun ruumis on täysikasvuinen ja sielu vedetty alas ruumiin taakkojen mukana, tulee ero itsestä täydelliseksi ja sielu vaipuu unohduksiin.’

MAAILMANSIELU Ennen kuin sielu vajosi unohduksiin ja jäi meihin latenttina, kuin unessa, se oli liittyneenä maailmansieluun. Maailmansielu on korkeaa värähtelyä, joka käsittää koko kosmoksen ja säteilee kaikkialle valoa ja elämää. Se on värähtelyä, joka vastaa Jumalan valtakunnasta virtaavia säteilyarvoja. Ihminen, uuteen maalliseen ruumiiseen syntyneenä, liittyneenä puhtaan alkuperäisen sielun ytimeen, - se ihminen, se lapsi, kuuntelee maailmansielun laulua. Hän voi kuulla tuota laulua, koska hänen persoonallisuutensa ei vielä ole kehittynyt. Minuus, oma tietoisuus ei vielä ole saanut muotoa. Noin kolmen ensimmäisen elinvuotensa aikana voi lapsi näin ollen kestää tätä mahtavaa, ylevää sielua ja olla siihen yhteydessä. Näin ollen hän myös kehittää, yhdessä maailmansielun muotoa antavien voimien kanssa, ihmisen fyysisiä ominaisuuksia, kuten ajattelua, kävelyä, puhumista, vieden elämän evoluutioprosessia askeleen eteenpäin, ja mahdollisesti tehden myös omaa sieluaan täydelliseksi.

Mutta ihminen ei ole ihminen ellei hän saavuttaisi tietoisuutta itsestään. Hänen on pystyttävä ilmaisemaan itseään omassa ympäristössään, omana itsenään. Siksi on tietoisuus maailmansielun säteilyviisaudesta hänessä väistyttävä aisteilla havaittavan, häntä ympäröivän maailman tieltä. Tunnistaakseen itsensä siinä. Tästä itsestä voimme sanoa monia asioita: horoskooppimerkki, karma, kohtalo, perheeseen, kansaan ja rotuun vaikuttava verenperintö, - näillä kaikilla on osuutta ihmisenä olemiseen. Itsellä on, riippuen ilmapiiristä, jossa hän elää, kaikesta huolimatta valta antaa muoto ihmiselle. Koska ihmisellä on syntyessään ominaisuus olla sitä, mitä hän haluaa olla.

MIKÄ INSPIROI MEITÄ? Giovanni Pico della Mirandola innoittaa ihmistä sanomalla: ’Tulkoon sydämeemme pyhä tavoite, niin että me, tyytymättöminä keskinkertaisuuteen, kaipaisimme korkeinta, ja ponnistelisimme kaikin voimin sen saavuttamiseksi, sillä me pystymme siihen jos vain haluamme. Meidän tulisi muovailla ihmisyys, niin kuin taiteilija.’ Della Mirandolan, sanataiteilijan tavoin, on ihminen myös taiteilija, jonka on pakko ilmaista sisäistä paloaan, ja joka on sokea ja kuuro sille, mitä vallitseva yhteiskuntajärjestys hänelle säätää. Hänen silmänsä katsoo hänen sisäiseen elämäänsä, hän seuraa omaa ääntään.

Mihin olemme oikeastaan pyrkimässä? Mikä inspiroi meitä? Olemmeko me länsimaiset ihmiset kadottaneet elämän taiteena? Länsimaisessa yhdyskunnassa elävä , niin vapaa ja mukavuuksiin tottunut ihminen pitää samanaikaisesti tätä ihmistä lujassa otteessaan. Se on yhdyskunta, josta filosofi Erich Fromm sanoo sen tuottavan nöyristeleviä persoonallisuuksia. Pääteoksessaan ’Escape from Freedom’ ( Pako vapaudesta) , hän sanoo, että nykyajan ihminen elää siinä harhassa, että hän tietää mitä tahtoo, kun todellisuudessa hän tahtoo vain sitä, mitä hänen odotetaan tahtovan. Se on valevapauden hämmentävä tosiasia. Sillä, se mitä hän luulee tarvitsevansa, sitä tapaa jonka hän kuvittelee oikeaksi tavaksi elää, syötetään hänelle joka taholta. Tämä kohdistuu nimenomaan lapsiin. Lapsilla on käytössään rahaa enemmän kuin koskaan, mutta sillä heidän on hankittava uusin koje, tai muodin määräämä tavara.

VÄLINPITÄMÄTÖN Ja sitten alkaa vaikeudet. Orjamaisen persoonallisuuden yksi seuraus on välinpitämättömyys. Ne lukemattomat yhteiskunnassa syntyvät ongelmat ovat seurausta mm. meidän aikamme ihmisen välinpitämättömyydestä itseään kohtaan.

Välinpitämättömyys itseämme kohtaan merkitsee ettemme välitä itsestämme emmekä pysty enää arvostamaan itseämme. Harjoittelu ihmisenä olemisen taiteeseen vaatii rakkautta sitä ihmeellistä olentoa kohtaan, joka olemme. Se vaatii häneltä aikaa, huomiota, sinnikkyyttä, kärsivällisyyttä, antaumusta. Ovatko nämä ominaisuudet ehkä jo katoamassa? Välinpitämättömyys itseään kohtaan merkitsee myös että ihminen on kadottamassa tiedon siitä ettei ole yksin. Hänessä elää jotain, joka voi koko ajan antaa todisteen siitä, että hän pystyy kohoamaan itsensä yläpuolelle; ajatuksen siitä, että hänessä elää jumalallinen olento, jonka hän voi oppia tuntemaan, niin että hän voi sanoa: hän on johtajani minussa. Eikö kaikki alkanutkin juuri näin, kauan sitten, kun hän ensimmäisten elinvuosiensa aikana eli vielä niin läheisessä yhteydessä maailmansielun kanssa.

ELÄMÄN JOHTOTÄHTIÄ Sen tähden Matteus evankeliumin sanat: ’tulkaa lasten kaltaisiksi’, palatkaa takaisin lapsen tietoisuuden alttiustilaan, sille tasolle, jolla ihminen näkee ja kuuntelee itsessään olevaa ja kokee tietoisesti maailmansielun säteilyn.

Meidän on sanottava, ettei mikään maailmassa ole niin tärkeää kuin lapsi. Kun lasta ohjataan oikein hänen matkallaan täysikasvuisuuteen, kehittyy hänessä erikoisten hetkien johtotähtiä, jotka voivat valaista häntä koko elämän ajan. Näitä erikoisia hetkiä he kokevat myös Lectorium Rosicrucianumin nuorisolle tarkoitetuissa konferenssipaikoissa, kuten Foyer Catharose de Petri Sveitsissä tai kansainvälisessä kokoontumis – ja konferenssikeskuksessa Noverosassa , Hollannissa. Mielestämme nuorisotyöllä on suunnattoman suuri merkitys. Jo kuuden vuoden ikäisenä, kun tuo toinen elementti on vielä niin lähellä, lapsi voi ottaa osaa omaan nuorisokonferenssiin. Kuullessaan tästä toisesta elementistä itsessään, siitä voi tulla hänen ensimmäinen henkinen kokemuksensa. Kasvaessaan aikuiseksi, hän ei ainoastaan käytännössä harjoita ajatuksiaan päästäkseen läpi maailmansielun äärimmäisen hienovaraiseen säteilyyn, joka antaa hänelle gnosiksen, vaan myös säilyttää ja oppii nuo tunnukset ja ominaisuudet, kuten keskittyminen, sinnikkyys, kärsivällisyys ja omistautuminen. Niitä hän tulee tarvitsemaan enemmän kuin koskaan harjoitellessaan ihmisenä olemisen taidetta.

Tämä aika on juuri meille sopiva aika. Hetki, jossa elämme, on nyt. Mahdollisuudet olla sitä, mitä haluamme olla, voimme löytää nyt. Jos aistien harhauttamisen voima on suurin tällä hetkellä, eikö voima, joka vapauttaa meidät siitä, ole paljon suurempi? Nyt on se aika, kun Kristus, Kristuksen voima , voimakkaana värähtelynä, on löydettävä ihmisessä itsessään. Sitä tarkoitusta varten on uusi nuorisotemppeli, Foyer Catharose de Petri, Sveitsissä vihitty käyttöönsä ja sitä tarkoitusta varten on Noverosa, Uuden Ruusun temppeli vihitty käyttöönsä. Siellä voi hän, joka kuuntelee, olla samassa tietoisuudessa puhujan kanssa, ja pystyy seuraamaan hänen ajatuksiaan. Sillä Hermes opettaa: ’Hänen kuulonsa on oltava jopa terävämpi ja nopeampi kuin sen joka puhuu.’

Mikään ei ole tärkeämpää kuin lapsi. Lapsuus on jotain joka ansaitsee koko huomiomme, sillä siinä lähestyvät toisiaan ihmisen sielunkehityksen alku ja päämäärä.